"Kiitoksia mielenkiinnostasi yrityksessämme avoinna ollutta työpaikkaa kohtaan..."

Sain tänään sähköpostiin jälleen yhdestä työpaikasta viestin, jossa perinteisesti kiitettiin mielenkiinnosta tarjolla ollutta työpaikkaa kohtaan ja kerrottiin, että nyt he ovat tehneet valinnan hakijoiden keskuudesta. Kiitokset. Tässä erityisessä sähköpostissa hupia herätti se, että kyseisen paikan hakuaika meni umpeen hyvissä ajoin jo vuoden 2009 loppupuolella. Rekrytointiprosessi kesti siis vaatimattomat 6 kuukautta. Onnea valitulle kärsivällisyydestä ja työpaikasta. Minulla meni maku kyseisen työnantajan suhteen.

Omassa työnhakuexcelissäni pidän kirjaa haetuista työpaikoista ja avoimista hakemuksista. Lisäksi listaan potentiaaliset haettavat työpaikat. Käyn listaa läpi viikottain ja viivaan yli niitä paikkoja, joista ei noin kuukauden sisään hakuajan umpeutumisesta ole kuulunut yhteydenottoa. Ymmärrän työnantajien kiireisyyden, mutta siitä huolimatta arvostan asiallista tiedottamista rekrytoinnin edetessä. Kun haastatteluun pyydettävät on valittu, voisi valitsemattomille ilmoittaa saman tein kiitokset mielenkiinnosta, eikä antaa odotuttaa jopa tämän kirjoituksen innoittaman työnhakuprosessin mukaisesti puolta vuotta!

Aiemmin mainittuun työpaikkaan laitoin hakemuksen ennen valmistumistani, ja noin viikkoa ennen virallista valmistumispäivääni sain kuulla, etteivät he voi haastatella minua kyseiseen paikkaan, koska en täytä muodollisia pätevyysvaatimuksia. Siis jo hakuvaiheessa olisi pitänyt olla valmistunut, vaikka he vasta nyt ovat tehneet päätöksen palkattavasta henkilöstä. Ymmärrän, että valmistumattomien karsiminen on yksi karsintaperuste valittaessa haastatteluun pyydettäviä kandidaatteja kymmenien työnhakijoiden joukosta. Ehkä sen silti voisi kertoa suoraan, eikä luoda turhaa toiveikkuutta hakijassa.

Tiistai on toivoa täynnä

Toisin kuin viikko sitten, tänään on tapahtunut edistystä työnhaussa. Viime viikollakin mieli piristyi sitä mukaa kun sää lämpeni. Kerrankin saatoin vain nautiskella ja käydä makoilemassa lähikallioilla kirjaa lueskellen. Jos tämän kesän lämpimät kelit ovat jo takanapäin, sain ainakin nauttia niistä! Täytyy toivoa lämpöisiä kelejä kuitenkin vielä muutamalle tärkeälle viikonlopulle. Ylipäätään ihmiset ovat paremmalla tuulella ja hymyilevämpiä, kun aurinko paistaa.

Työnhaussa olen jälleen siinä tilanteessa, että koetan pitää jalat maassa ja olla rakentelematta minkäänlaisia ennakko-odotuksia mahdollisesta työpaikasta. Samaan aikaan pitää kuitenkin motivoida itsensä haastatteluun, että on siellä kiinnostunut, osaava ja innoissaan, muttei liian innokas. Ei kai kukaan palkkaa työnhakijaa, joka on kauhean innoissaan muttei välttämättä tohotukseltaan saa mitään kunnollista aikaan.

Aiemmin kerroin, että olen kertonut avoimesti ihmisille, että haen aktiivisesti työtä ja olen tällä hetkellä työtön. Tästä aiheutuu tietenkin myös varjopuolia muun muassa vanhempien sukulaisten hyväntahtoisen mutta samalla kiusallisen utelun muodossa. Ihmiset, jotka ovat tehneet itse pitkän uran vakituisissa työsuhteissa ja jotka eivät tiedä työttömyydestä kuin sen, mitä televisiossa ja lehdissä kerrotaan, eivät osaa keskustella aiheesta normaalisti. Heille työtön on jotenkin huonompi, ehkä hieman hävettäväkin ja kiusallinen kohdattava. Kyllähän sitä nyt tekevälle aina töitä löytyy! Löytyisihän sitä, jos minä ottaisin osa-aikaisen aamusiivoojan pestin, johon tosin minun katsotaan olevan täysin ylikoulutettu. Ehkäpä joillakin sukulaisilla kyselyssä on mukana myös annos vahingoniloisuutta, kun suvun korkeimmin koulutettu ei saakaan töitä, ähäkutti. Mutta asiasta keskustelu tyssää jatkuvasti päivittelyyn, kuinka se varmasti on kurjaa ja hankalaa kun rahaakin olisi kiva saada. Niinpä. Mieluummin keskustelen asiasta sellaisen kanssa, joka osaa asettua tilanteeseeni, muttei näe sitä kamalana ja häpeällisenä. Sukulaisten kanssa olen taas keskustelukelpoinen kumppani kunhan tästä työllistyn.

En ole tilannettani tietoisesti suunnitellut tai valinnut, näin vain ikävä kyllä kävi. En ole ylpeä siitä, että olen työttömän statuksella, mutta voin kulkea kuitenkin selkä suorana ja pää pystyssä. Ei työttömyyden pitäisi tehdä kenestäkään automaattisesti huonoa ihmistä. Usein sanalla työtön on kuitenkin huono kaiku ja se herättää mielikuvia kotona lojuvasta verkkarihousuisesta tukihuijarista, jota ei työnteko kiinnostakaan. Entäpä, jos työnteko kiinnostaa, mutta työtön-statuksen vuoksi työnantaja ei edes anna mahdollisuutta? Oletko koskaan miettinyt sitä?

Minä olen kasvanut tai kasvatettu siihen uskomukseen, että ihmisen on tekemisillään "ansaittava" paikkansa ja hyväksyntä muilta. Monesti on myös kerrottu, että niin sanotut aukot ansioluettelossa tai työhistoriassa eivät ole ikinä hyvä asia, työnantaja ei katso niitä hyvällä. Nykyisessä tilanteessani minun on ollut pakko muuttaa katsantokantaani. En koe olevani sen huonompi ihminen kuin työssäkäyvätkään. Työhistoriani aukoille on olemassa selitys tai selityksiä, ja jos ne eivät kelpaa, niin ehkei juuri se työnantaja ole minun työpanokseni arvoinen. Aukkoja työhistoriaani on odotettavissa myös jatkossa, mikäli perheenlisäystä on tulevaisuudessa tulossa. Toivon ja uskon, että modernit työnantajat eivät katso työhistorian aukkoja vain negatiivisiksi. Samalla toivon, että he pystyisivät näkemään myös työuran ulkopuolisista asioista ja tekemisistä olevan hyötyä työpaikalla. Ehkä osa tästä on toiveajattelua, mutta ainahan saa haaveilla paremmasta :)

Kevättä rinnassa,

Kwak

Elämän ristiriitaisuudesta

Meidän taloudessa asustaa tällä hetkellä kaksi omaan tilanteeseensa tyytymätöntä henkilöä. Minä haluaisin saada töitä ja tehdä työtä, samaan aikaan puolisoni taas kokee olevansa väärällä alalla ja alipalkattuna vastuullisissa tehtävissä. Valitettavasti emme ole samalla alalla, joten osien vaihto ei ole missään muodossa mahdollista. Mutta tilanteemme kuvaa mielestäni melko hyvin sitä, miten ristiriitaista elämä voikaan olla.

Olen mielestäni kelpo työntekijä omalle alalleni ja erittäin kehityskelpoinen asiantuntijanraakile. Tällä erää työmarkkinoilla vapaita paikkoja jahtaavat lisäkseni muut vastaavassa tilanteessa olevat sekä työpaikanvaihtajat. Mikäli tasatilanteessa muuta eroa ei kahdesta hakijasta löydy, vaaka kallistuu sen puoleen, jolla on jo työkokemusta vastaavista tehtävistä. Työantajalla on siis valinnanvaikeutta ja varaa valita kymmenistä ellei sadoista tarjokkaista. Välillä työllistyminen tuntuukin mahdottomalta ajatukselta, edes haastatteluun pääseminen saattaa olla aivan mahdotonta, vaikka täyttäisikin työpaikkailmoituksen vaatimukset. Tuulimyllyjä (ja byrokratiaa) vastaan tässä taistellaan.

Puolisoni on muutama vuosi sitten valmistunut ja oman alansa mittapuulla hankkinut sen jälkeen melko kattavaakin työkokemusta. Tästä huolimatta työnantaja ei palkitse tekijää palkankorotuksin, vaan lisäämällä vastuuta ja vaatimuksia. Jos samaan aikaan kokee vielä olevansa väärällä alalla, ei työmotivaatio ole tällaisessa tilanteessa kovinkaan korkealla. Mielelläni soisin hänelle mahdollisuuden itseään kiinnostavan alan opintoihin, mutta se edellyttää sitä, että minä voin ko. tilanteessa elättää meidät. Pitäisi siis saada niitä töitä.

Työ- ja elinkeinoministeriö pullautti vähän aikaa sitten ulos uusimman keinonsa, jolla pyritään hillitsemään käsiin räjähtävää nuorisotyöttömyyttä. Nuorisotyöttömyydestä puhuttaessa nuoriso rajataan 20-25-vuotiaiksi. Tämä on mielestäni hieman epäreilua, sillä iso osa akateemisesti koulutetuista työttömiksi valmistuneista on mitä luultavammin ikähaarukassa 25-30-vuotiaat. Me olemme sitä ikäluokkaa, jolle töitä pitäisi olla niin paljon ja enemmänkin kuin pystymme ikinä tekemään, sillä suuret ikäluokat jäävät tieltämme eläkkeelle ja Suomeen iskee suuri työvoimapula. Voisiko joku kertoa, millä aloilla tämä työvoimapula oikein on? (Toki hoitohenkilökunnasta on pulaa, mutta mitä muita?)

Uusin keino, joka tunnetaan nimellä Sanssi-seteli, onkin onneksi suunnattu sekä nuorisotyöttömille että myöskin varhaisaikuistyöttömille eli alle 30-vuotiaille. Alle 25-vuotiaat saavat setelin käteensä ja käyttöönsä heti valmistuttuaan, kun vanhemmat joutuvat hakemaan töitä/lomailemaan leppoisasti valtion maksaessa heidän elonsa pienet kustannukset jonkinlaisen päivärahan muodossa 6 kuukauden ajan ennen kuin voivat seteliä tarjota työnhaussa.

Sanssi-seteli on hieno ainakin ajatuksena ja ideana. Setelillä nuoren palkkaava yritys saa maksimissaan 550 €/kk tukea valtiolta 10 kuukauden ajalle. Käyköhän kohdallani niin, että mahdolliset työnantajat pitkittävät rekrytointipäätöstä ensi syksyn alkuun, jotta minun palkastanikin osan maksaisi valtio, kun se kerran on mahdollista. Täytyy toivoa, että löytyy yritys, joka tarvitsee kipeämmin työntekijää kuin valtion työllistämisrahoja.

Työhakemusten viidakosta,

Kwak

Lyhyt avautuminen

Kuinka voi estää syrjäytymisen ja haluttomuuden osallistua mihinkään rahaavievään tapahtumaan, kun rahaa ei ole, eikä ehkä tulekaan? Töitä ei saa kuin ihmeen kaupalla ja pitäisi olla täsmäammuttua työkokemusta tai äärimmäisen hyvä tuuri, ettei sopivia hakijoita olisi ja paikka pitäisi täyttää heti. Kohta istun vain kotona, tuijotan televisiota tai tietokonetta. Pitääkö tässä luopua haaveista, sosiaalisesta elämästä ja ihan kaikesta? Tällä hetkellä usko siihen, että vielä työllistyisin ns. oman alan töihin, on todella vähäistä. Ei yhtään haastattelukutsua huhtikuun jälkeen. Silloinkin sain haastattelun lopuksi kuulla, että paikka menee vielä julkiseen hakuun. Ulkona paistaa aurinko ja Suomen kevät näyttää parastaan, mun pää on silti täynnä vaan mustia pilviä.

Halutaan - ammattiurheilijan motivointitaito

Työnhaussa on harvoin tarjolla palkintopallisijoja hyville kakkosille tai kolmansille. Vain ensimmäiseksi tullut voittaa. Pettymyksen määrä on toiseksi jääneellä suuri ja saman tein pitäisi motivoida itsensä kohti uusia pett... eikun työhakemuksia.

Mikäli onnistuu pääsemään työnhaussa haastatteluun asti, voi olla varma, ettei mikään yrityksen antama ajallinen takaraja pidä paikkaansa. "Ilmoitamme toiseen haastatteluun pyydettäville ensi viikolla" tarkoittaa helposti joustavasti kahden tai kolmen viikon sisään. Sama toistuu seuraavien päätösten kanssa. Paikasta riippuen soveltuvuustesteihin kutsusta tai valinnasta kerrotaan, että ilmoittavat ensi viikolla, ja jälleen kerran kuulet yrityksestä vasta kahden viikon päästä.

Työnhakija pitää tietenkin toiveikkaana toivoa ja uskoa omaan onnistumiseensa yllä sinnikkäästi läpi kuluvien viikkojen ja oman mukanaolonsa. Lopulta tulee puhelu, jossa kerrotaan "et tullut tällä kertaa valituksi. Olit kyllä erittäin hyvä hakija, mutta tällä kertaa paikan sai toinen henkilö, jolla on jo työkokemusta vastaavista tehtävistä. Toivotan onnea työnhakuun, kyllä se vielä osuu työpaikka sinunkin kohdallesi, eikä sussa ole mitään vikaa." Kiitos, kiitos. Puhelun loputtua ainakin allekirjoittaneella puskee pettymys pintaan. Työkokemusta... ja juuri siitä sanoivat haastattelussa, että ei ole suurta merkitystä. Ja kuitenkin se oli ratkaiseva tekijä. Optimisti ajattelee, että "No, sepäs oli pienestä kiinni". Pessimistin tai realistin mieliin hiipii pilkahdus epätoivoa "Ei tämä tule onnistumaan, jos työkokemus lopulta ratkaisee".

En ole liikkeellä täysin ilman alani työkokemusta, olenhan tehnyt opiskeluiden aikaan kolme vuotta kahta eri koulutusalani työtä. Pitäisi kuitenkin olla juurikin siihen haettuun tehtävään liittyvää työkokemusta. Ja sitähän ei saa, jos ei saa töitä. Ja jos ei ole työkokemusta, ei saa töitä. Hieno oravanpyörä.

Olen kevään mittaan oppinut käsittelemään pettymyksiä mielestäni jopa ihan hyvin. Raivokas juoksulenkki tai muu liikunnallinen tuokio on hyvä keino purkaa pahin pettymys, jonka jälkeen minun tarvitsee saada puhua asiasta. En välttämättä halua jakaa tätä asiaa lähimpien ystävieni, jotka ovat vakituisissa tai pitkissä määräaikaisissa työtehtävissä, vaan puolisoni, äitini tai joku kohtalotoveri ovat parhaita keskustelukumppaneita pahimman pettymyksen hetkellä.

Ihme ja kumma, myös positiivista ajattelua on hiipinyt ajatusteni syövereihin pettymyksenkin hetkellä. "En minä niin huono ole, pääsin kuitenkin kalkkiviivoille!" Samaan aikaan kuiskuttelee pessimisti toiseen korvaan, että "Aina ne työpaikanvaihtajat vievät paikat, ei minua koskaan valita". Tähän hetkeen kaipaisin sitä otsikossa peräänkuuluttamaani ammattiurheilijan taitoa motivoida itseään välittömästi pettymyksen jälkeenkin. Päivä päivältä ihailuni ja kunnioitukseni eri alojen ammattilaisia kohtaan kasvaa ja toivottavasti samalla kasvaa myös oma taitoni nousta pettymyksestä nopeasti kohti uusia työnhakuhaasteita.

Toiveikkaana,

Kwak

Persoona peliin

Työhakemuksen tekeminen kävisi mielestäni työstä. Pitäisi tehdä hakemus, joka on standardimuotoinen, mutta erottuu silti joukosta. Jokaiseen haettavaan paikkaan pitäisi panostaa täysillä ja tehdä _juuri_tätä_paikkaa_varten_räätälöity_hakemus. Uskokaa pois, jos on muutaman kuukauden aikana lähettänyt yli 20 työhakemusta, ei muutaman ensimmäisen jälkeen ole enää järin innostunut räätälöinnistä. Word-dokumenttina olevat CV- ja työhakemuspohjat, jotka olen huolella tehnyt ja päivittänyt valmistumiseni jälkeiseen tilanteeseen, toimivat mielestäni hyvänä peruspohjana hakemuksilleni.

Toki koetan jokaiseen hakemukseen saada jotain kyseistä yritystä ja paikkaa koskevaa tietoa ja mainita aiemmista työtehtävistäni ne olennaisimmat, mistä katson olevan etua ko. paikkaa haettaessa. Työkokemukseni tai opintoni eivät kuitenkaan muutu enää, joten leikkaa-liimaa-askartele-paketti toimii hyvin uutta hakemusta räätälöitäessä. Enemmän haastetta peliin tuovatkin yritysten erilaiset työhakemuslomakkeet ja -tavat.

Nettipohjaiset työhakemukset voivat olla erittäin toimivia, mikäli myös tehtäväkohtaisiin kysymyksiin on jaksettu panostaa. Pahimmillaan tehtäväkohtaiset kysymykset koostuvat hakijan atk- ja kielitaitojen määrittelystä. Näitä tietoja työnantajat kysyvät muutenkin, joten minkäänlaista karsintaa näillä kysymyksillä tuskin saadaan, ellei työnantaja hae henkilöä, joka osaa sujuvasti useampaa kieltä ja vielä ohjelmointikieliä lisäksi. Olen toki törmännyt myös erittäin hyvin aseteltuihin tehtäväkohtaisiin kysymyksiin, jolloin hakemusta täyttäessä tulee sellainen olo, että työnantaja ihan aidosti haluaa panostaa oikean henkilön rekrytointiin.

Tähän mennessä en ole lähettänyt yhtään työhakemusta postitse, mutta kenties sekin tulee vielä eteen. Useita tiedusteluita ja avoimia hakemuksia olen postitellut sähköpostitse henkilöille, joiden yhteystiedot olen saanut kavereiltani tai entisiltä työkavereilta. Tähän mennessä avoimet hakemukset eivät ole poikineet muuta kuin onnentoivotuksia työnhakuun. Avoimena oleviin paikkoihinkin olen sähköpostitse laittanut hakemuksen. Tällöin on yleensä tiedossa ainakin yksi henkilö, jolta tiedustella rekrytointiprosessin etenemistä, toisin kuin nettilomakkeissa. Nettipohjaiset hakemukset ovatkin mielestäni kovin persoonattomia, mutta oletettavasti työnantajan kannalta niiden pohjalta on sähköpostihakemuksia helpompi tehdä ennakkokarsintaa työnhakijoiden ilmoittamien tietojen perusteella. Puolensa siis molemmissa tavoissa.

Naama esiin - vai eikö sittenkään?

Yksi asia, mitä olen pohtinut, on valokuva. Onko se olennainen osa työhakemusta tai ansioluetteloa? Yhdysvalloissahan työhakemukseen ei missään tapauksessa laiteta valokuvaa, koska työntekijän ulkonäkö ei saa olla valintatekijä. Miten Suomessa? Opiskelijana töitä hakiessa pidin kuvan liittämistä hakemukseen itsestäänselvyytenä, nyt olen tulossa toisiin ajatuksiin. Työnantaja toivottavasti kiinnostuu minusta taustani ja kertomani ansiosta. Mahdollisessa työhaastattelussa molemmat osapuolet saavat tietää toisistaan lisää, myös hakijan ulkonäön, jonka jälkeen työnantaja tekee päätöksensä. Jos nettihakemuksessa on mahdollisuus liittää valokuva, saatan tehdäkin niin, mutta enää en liitä kuvaa työhakemukseeni tai ansioluettelooni.

Oma kokemukseni on se, ettei valokuvalla ole juurikaan merkitystä. Olen saanut kutsun työhaastatteluun ilman kuvaakin. En muutenkaan usko, että ulkonäköni olisi yhdessäkään rekrytoinnissa, jossa olen päässyt hakemuksen lähettämistä pidemmälle, ollut se tekijä, jonka perusteella minut on otettu mukaan tai pudotettu pois. Jos jollain on toisenlaisia kokemuksia, niin mielelläni haluaisin kuulla.

Kerro itsestäsi - paljonko on sopivasti?

Työhakemuksessa on usein kohta, jossa pyydetään kertomaan enemmän itsestä. Jokaisella meistä on varmasti ns. peruslitania asioita, joita tässä kohtaa kirjoittaa joko nettilomakkeeseen tai hakemuspaperiin. "Olen sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. En pelkää haasteita, työskentelen mielelläni ryhmässä mutta itsenäinen työntekokin sujuu..." Eikös se perinteinen litania mene jotenkin näin? Vaikka suomenkieli on sanoiltaan kovin rikas, on ainakin minulla välillä vaikeuksia keksiä tähän kohtaan erilaisia ja erottautuvia kielikuvia ja sanontoja, joilla kertoisin itsestäni toisin kuin oletan muiden hakijoiden kertovan.

Jokainen haluaa antaa mahdolliselle työnantajalle itsestään positiivisen mielikuvan. Eihän itseään vähättelemällä tai mollaamalla ole järkevää markkinoida ja myydä itseään ja omaa osaamistaan. Minä olen joutunut opettelemaan ja miettimään itsestäni enemmän positiivisia ilmaisuja, jättämään ehkä/vähän/luultavasti/hieman-kaltaiset sanat pois adjektiivien edestä, koska onhan minun oltava oikeasti hyvä tai jokin muu positiivinen adjektiivi joissain asioissa. Toisaalta en halua antaa työnantajalle väärää mielikuvaa itsestäni, joten edelleenkin olen (ehkä) liian varovainen itsestäni kertoessani. Työnhaku onkin ollut oiva mahdollisuus miettiä omaa osaamistaan, kykyjään sekä vahvuuksia ja heikkouksia. Enkä ainakaan haastattelussa jää tuppisuuksi, kun kysyvät jotain vahvuuksistani tai heikkouksistani.

Työhakemusten parista,

Kwak

Päivät toistaa itseään

Havahduin tänään siihen, että on vaikea muistaa, mitä tein viime viikon maanantaina, torstaina tai eilen, kun on arkipäivisin kovin vähän sovittuja tai muita tapahtumia. Joka päivä käyn läpi eri sivustojen paikkavahtiviestit, joissa ilmoitetaan avoimista työpaikoista. Arviolta 90 % haaviin osuvista paikoista on jotain ihan muuta, kuin mitä olen hakemassa. Tämän lisäksi käyn yritysten sivuilla seuraamassa rekrytointitilannetta ja pidän silmät sekä korvat auki muutenkin niin virtuaali- kuin todellisessa maailmassa liikkuessani. Olen opintojeni aikana ollut töissä säännöllisen epäsäännöllisesti paria taukoa lukuunottamatta viiden vuoden ajan aina viime vuoden syksyyn asti. Täysin ilman alani työkokemusta en siis ole töitä hakemassa, mutta ensimmäistä kuukausipalkkaista ei-kesätyötä etsin nyt ensimmäistä kertaa.

Olen ottanut tilanteeseeni sen asenteen, etten salaa työnhakuani. Samalla olen joutunut huomaamaan sen, ettei kaikkien tuttavieni ole helppo suhtautua minuun sen jälkeen, kun tavatessani kerron kuulumisissani olevan työnhaussa eli työtön. Vai miltä kuulostaa entisen työkaverini jäähyväislause yhteisen lounaan jälkeen: "Nähdään sitten seuraavan kerran jossain työyhteyksissä". Ehkäpä sensorini ovat kovin herkällä, ja tuo lausahdus oli tarkoitettu enemmän kannustukseksi työnhaussa kuin toiveeksi, ettei nähtäisi ennen kuin olen saanut töitä.

Vaikkei tilanteeni ole minua ajanut vielä perikatoon, onhan minulla myös työssäkäyvä puoliso, onneksi!, olen silti pakotettu karsimaan ylimääräisiä kuluja ja menoja. Kaverieni kanssa olemme tavanneet usein kahviloissa tai ravintoloissa, nyt voin toki mennä paikalle, mutta saatan vaniljalatten ja lohivoileivän sijaan valita tavallisen kahvin, enkä muuta. Myös taksiajeluista, joita nyt en muutenkaan harrasta kovin usein, karsin ja käytän julkista liikennettä tai pummin kyydin joltain, jos siihen vain on mahdollisuus. Minulla ei tällä hetkellä ole mahdollisuutta lähteä ystävieni kanssa kesälomamatkalle viimekesäiseen tapaan tai syödä ulkona heidän kanssaan parin viikon välein. En toki halua näitä iloja estää muilta tai toivo enkä oleta, että minun syömiseni tai matkani maksettaisiin muiden toimesta. Siitä huolimatta ei tunnu mukavalta tietää, että muut tekevät jotain kivaa ja minä en, koska minulla ei ole varaa siihen.

Ei jotain hyvää, ettei huonoakin (vaikuinkasesanontakuuluu?), minulla on ollut viimeisen vuoden sisään mahdollisuus matkustaa, joten en niinkään ulkomaanmatkoja kaipaa. Enemmänkin surettaa se, että rahatilanteeni rajoittaa ystävieni kanssa viettämääni aikaa. He käyvät töissä, heillä on tuloja - minulla ei. Ja jos joku ehdottaa tähän illanviettoa kotona, niin kiitos, ei ainakaan meillä. Minä vietän jo ihan riittävästi aikaa näiden seinien sisällä arkipäivisin, joten meillä illanviettoa ei ainakaan pidetä.

Toisaalta, onko työnsaanti ainoa ratkaisu näihin asioihin? Sitten minulla olisi enemmän rahaa, mutta vähemmän vapaa-aikaa (josta en nyt kuitenkaan osaa tai pysty nauttia). Aineellisesti minulta ei paljon puutu, kunhan kaikki kodinkoneet kestävät ehjinä. Ehkäpä minun pitäisikin opetella olemaan ensin tyytyväinen ja sen jälkeen onnellinen jo siitä, että tämänhetkisestä työttömyydestäni huolimatta minulla on koti, puoliso ja ystäviä. Ja nauttia niistä hetkistä, kun olen ystävieni kanssa, eikä surra niitä, joihin en pääse mukaan.

Tällaista pohdintaa tänään,

Kwak

Esittäytyminen

Tervetuloa lukijani. Olen Kwak, parin vuoden päästä 3-kympin ikärajan saavuttava nuori nainen. Valmistuin alkuvuodesta diplomi-insinööriksi ja sen jälkeen tai oikeammin viime syksystä alkaen olen hakenut töitä.

Tämän blogin tarkoituksena on toimia varaventtiilinäni työnhaun eli työttömyyden aikana. Kirjoitan anonyymina, koska koen, että voin tällä tapaa kirjoittaa vapaammin. Aion kirjoittaa pohdintoja pääosin työttömyyden aiheuttamista tuntemuksista ja kokemuksista sekä elämän iloista ja suruista. En kykene yhtä ansiokkaisiin pohdintoihin kuin Sisyfos Kivi omassa blogissaan, mutta toivottavasti minunkin teksteille löytyy lukijoita. Mikäli intoudut kommentoimaan kirjoituksiani, olen siitä kovin iloinen.

Kwak