Toisin kuin viikko sitten, tänään on tapahtunut edistystä työnhaussa. Viime viikollakin mieli piristyi sitä mukaa kun sää lämpeni. Kerrankin saatoin vain nautiskella ja käydä makoilemassa lähikallioilla kirjaa lueskellen. Jos tämän kesän lämpimät kelit ovat jo takanapäin, sain ainakin nauttia niistä! Täytyy toivoa lämpöisiä kelejä kuitenkin vielä muutamalle tärkeälle viikonlopulle. Ylipäätään ihmiset ovat paremmalla tuulella ja hymyilevämpiä, kun aurinko paistaa.
Työnhaussa olen jälleen siinä tilanteessa, että koetan pitää jalat maassa ja olla rakentelematta minkäänlaisia ennakko-odotuksia mahdollisesta työpaikasta. Samaan aikaan pitää kuitenkin motivoida itsensä haastatteluun, että on siellä kiinnostunut, osaava ja innoissaan, muttei liian innokas. Ei kai kukaan palkkaa työnhakijaa, joka on kauhean innoissaan muttei välttämättä tohotukseltaan saa mitään kunnollista aikaan.
Aiemmin kerroin, että olen kertonut avoimesti ihmisille, että haen aktiivisesti työtä ja olen tällä hetkellä työtön. Tästä aiheutuu tietenkin myös varjopuolia muun muassa vanhempien sukulaisten hyväntahtoisen mutta samalla kiusallisen utelun muodossa. Ihmiset, jotka ovat tehneet itse pitkän uran vakituisissa työsuhteissa ja jotka eivät tiedä työttömyydestä kuin sen, mitä televisiossa ja lehdissä kerrotaan, eivät osaa keskustella aiheesta normaalisti. Heille työtön on jotenkin huonompi, ehkä hieman hävettäväkin ja kiusallinen kohdattava. Kyllähän sitä nyt tekevälle aina töitä löytyy! Löytyisihän sitä, jos minä ottaisin osa-aikaisen aamusiivoojan pestin, johon tosin minun katsotaan olevan täysin ylikoulutettu. Ehkäpä joillakin sukulaisilla kyselyssä on mukana myös annos vahingoniloisuutta, kun suvun korkeimmin koulutettu ei saakaan töitä, ähäkutti. Mutta asiasta keskustelu tyssää jatkuvasti päivittelyyn, kuinka se varmasti on kurjaa ja hankalaa kun rahaakin olisi kiva saada. Niinpä. Mieluummin keskustelen asiasta sellaisen kanssa, joka osaa asettua tilanteeseeni, muttei näe sitä kamalana ja häpeällisenä. Sukulaisten kanssa olen taas keskustelukelpoinen kumppani kunhan tästä työllistyn.
En ole tilannettani tietoisesti suunnitellut tai valinnut, näin vain ikävä kyllä kävi. En ole ylpeä siitä, että olen työttömän statuksella, mutta voin kulkea kuitenkin selkä suorana ja pää pystyssä. Ei työttömyyden pitäisi tehdä kenestäkään automaattisesti huonoa ihmistä. Usein sanalla työtön on kuitenkin huono kaiku ja se herättää mielikuvia kotona lojuvasta verkkarihousuisesta tukihuijarista, jota ei työnteko kiinnostakaan. Entäpä, jos työnteko kiinnostaa, mutta työtön-statuksen vuoksi työnantaja ei edes anna mahdollisuutta? Oletko koskaan miettinyt sitä?
Minä olen kasvanut tai kasvatettu siihen uskomukseen, että ihmisen on tekemisillään "ansaittava" paikkansa ja hyväksyntä muilta. Monesti on myös kerrottu, että niin sanotut aukot ansioluettelossa tai työhistoriassa eivät ole ikinä hyvä asia, työnantaja ei katso niitä hyvällä. Nykyisessä tilanteessani minun on ollut pakko muuttaa katsantokantaani. En koe olevani sen huonompi ihminen kuin työssäkäyvätkään. Työhistoriani aukoille on olemassa selitys tai selityksiä, ja jos ne eivät kelpaa, niin ehkei juuri se työnantaja ole minun työpanokseni arvoinen. Aukkoja työhistoriaani on odotettavissa myös jatkossa, mikäli perheenlisäystä on tulevaisuudessa tulossa. Toivon ja uskon, että modernit työnantajat eivät katso työhistorian aukkoja vain negatiivisiksi. Samalla toivon, että he pystyisivät näkemään myös työuran ulkopuolisista asioista ja tekemisistä olevan hyötyä työpaikalla. Ehkä osa tästä on toiveajattelua, mutta ainahan saa haaveilla paremmasta :)
Kevättä rinnassa,
Kwak
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti