Viime päivinä mielessäni on oman työpaikan lisäksi pyörinyt myös eräs mielestäni iso epäkohta suomalaisessa järjestelmässämme. Lähipiirissäni on muutamia kauneuden- ja terveydenhoitoalalla työskenteleviä ihmisiä, jotka joka kuukausi tasapainoilevat taloutensa kanssa vaakalaudalla. Olin vielä työtön ja sain ansiosidonnaista reilun tonnin kuussa kun ensimmäistä kertaa keskustelin fysioterapeuttituttavani kanssa. Kun kuulin, että hän tulee toimeen osa-aikaisena vajaan tuhannen euron nettopalkalla, oma ansiosidonnaiseni tuntui yllättävänkin suurelta rahasummalta. Nyt tuttavani on saanut lomautuslapun käteensä ja puolison tulojen "suuruuden" sekä oman lyhyen työuransa takia hän jää täysin, kokonaan, ilman työttömyyskorvausta, ansiosidonnaista tai edes toimeentulotukea toistaiseksi jatkuvan lomautuksen ajaksi. Tämä sen vuoksi, että hänen puolisonsa tulot ylittävät harkinnanvaraisen työttömyyspäivärahan tulorajan. Ne ylittävät sen juuri ja juuri. Kahden hengen taloutena he tulevat kyllä toimeen, saavat lainan, vastikkeen sekä laskut maksettua, mutta ylimääräistä ei juuri jää.

Samasta aiheesta on käyty ainakin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla keskustelua viime viikkojen aikana. Tietenkin löytyy porsaanreikä, jos pariskunnan toinen osapuoli siirtää kirjansa toiseen osoitteeseen. Tällöin he eivät viranomaistulkinnan mukaan asu samassa taloudessa, ja ovat näin ollen oikeutettuja kaiken maailmaan sosiaalitukiin. Varmasti löytyy tämän porsaanreiän hyväksikäyttäjiä, joita jopa osin ymmärrän. Mutta eikö olisi meille kaikille parempi vaihtoehto, jos pariskunta saisi asua samassa osoitteessa ja puolison työttömyyspäiväraha ei riippuisi puolison tuloista. Tai tuo tuloraja voisi ainakin olla korkeampi kuin 2xxx euroa (en muista tarkkaa summaa, mutta bruttotuloista on kyse ja summa joku 2 200 euroa, jonka jälkeen päivärahaa ei heru senttiäkään).

Edellämainittuja tosielämän tarinoita kuunnellessa huomaan taas kerran valittaneen omassa elämässäni täysin mitättömistä asioista. Suhteellisuudentajua tuli taas kerralla aimo pläjäys ainakin allekirjoittaneelle.

Kwak

Pitkästä aikaa

Melkein nolottaa. Mietin jo kesän aikana, että siihenkö blogistina oloni päättyi, kun sain töitä. Ei sentään. Jatkossa tässä blogissa pohditaan työelämää ja muita pääosin itselleni ajankohtaisia asioita. Aloitin uudessa työpaikassa elokuun alussa ja naisena olen tehnyt lyhyessä ajassa jo johtopäätöksiä ja pohdintoja, joista mieheni on aivan tyrmistynyt. "Sä analysoit aivan kaikkea siellä", kuuluu kommentti työpäivän jälkeisiin pohdintoihini. Jospa sitten jatkossa pohdin asioita enemmän blogin puolella. 


Uusi työpaikka ja uudet työkaverit
Uutena tulokkaana työpaikalla on ainakin työttömyyden jälkeen innokas, utelias ja hieman myös kärsimätön niin työasioiden kuin ihmissuhteiden kanssa. Tahtoisin aloittaa heti ns. oikeat työt enkä opetella ja perehtyä asioihin viikkotolkulla. Toki ymmärrän, että omatkin aivoni voivat olla hieman ruosteessa työtauon jälkeen ja perehdytys ja perehtyminen yrityksen toimintaan ja käytäntöihin on tärkeää. Työkavereihin tutustuminen taas on tällä hetkellä ainoastaan ruokatauon varassa, koska ohjeistuksessa olevaa kahvitaukoa ei pidä kukaan.

En ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, vaan tämä on jo kolmas työpaikka muutaman vuoden sisään, jossa opiskelen talon tavoille ja tutustun uusiin työkavereihini. Joka kerralla olen todennut saman asian. Tulen ainakin aluksi helpommin juttuun miestyökavereiden kanssa. He ovat ennakkoluulottomia, ottavat mukaan "porukoihin" ja myös työprojekteihin naisia helpommin. Meidän naisten osalta on ikävä todeta, että uusi työkaveri nähdään liian usein kilpailijana (niin missä asioissa? Eihän töissä ole kyseä ulkonäöstä tai vaatteista?!) ja tutustuminen vaatii aikaa, paljon aikaa. Tai mahdollisesti ainakin yhdet firman illanistujaiset.

Tein ilmeisesti heti ensimmäisinä päivinä pahoja virheliikkeitä erään naispuolisen työkaverini kohdalla, koska alun ystävällisyyden jälkeen minua ei enää tervehditä, vaan katsellaan nenänvartta pitkin. Ei auta kuin käyttäytyä normaalisti ja pärjätä niiden kanssa, jotka edelleen puhuvat kanssani. Onneksi naisista siis löytyy niitäkin, jotka tulevat esittäytymään, juttelemaan ja tarvittaessa opastamaan sekä ottamaan mukaan juttuihin jos oma ujous yllättää. Olen nimittäin alkuun uusien ihmisten ja uuden työpaikan suhteen hieman arka, ehkä epäluuloinenkin mutta silti puhelias. Laitetaan siis osa näistä naistyökaveripohdinnoistakin epäluuloisuuteni piikkiin.

Mukavia elokuisia kesäpäiviä kaikille!

Kwak