Sitä tikulla silmään, joka menneitä muistelee

Palaan aika ajoin lukemaan 2010 keväällä kirjoittamiani tekstejä. En siksi, että pitäisi niitä erittäin hyvin kirjoitettuina, vaan muistaakseni sen, mitä ajattelin ja miltä minusta tuntui sillä hetkellä. 

Virkistän muistiani siitä, miltä tuntui olla työtön. Tuo vaihe kesti osallani melko lyhyen aikaa ja aktiivisen työhakuni, onnekkuuden sekä suhteiden kautta löysin lopulta työpaikan n. 3 kuukauden _virallisen_ työttömyyden jälkeen. En kokenut juurikaan taloudellista ahdinkoa säästöjeni sekä mieheni työssäkäynnin ansiosta, vaikka saatoinkin hakea ansiosidonnaista vasta tutkintotodistuksen saatuani. Uskon kuitenkin, että erityisesti useiden ihmisten suhtautumisen osalta voin sanoa istuneeni tuolloin samassa veneessä usean, ellei jopa kaikkien, jossain kohtaa elämässään työttömänä olleiden kanssa.

Ei siitä sovi puhua

Työttömyys on edelleen Suomessa samankaltainen tabu kuin vaikkapa uskominen Jumalaan. Saat uskoa tai olla työtön, mutta siitä ei sovi puhua, sehän on henkilökohtainen asia! Päinvastaistakin suhtautumista näistä molemmista 'tabuista' löytyy, niitä, joiden mielestä juuri tästä asiasta pitää puhua. Kirjoitin tuolloin, kuinka lähipiirissäni löytyy niin ystäviä kuin sukulaisia, joiden suhtautuminen työttömään Kwakiin oli vaivaantunutta ja epäluontevaa, toisin kuin työssäkäyvän Kwakin kanssa. Esimerkiksi anoppini avasin keskustelun työttömän minäni kanssa lähes poikkeuksettä kysymyksellä "Mites sen työnhaun kanssa, onko mikä tilanne?", jonka jälkeen voivoteltiin sitä, kuinka työttömänä on niin kurjaa ja hankalaa ja kaikkea ikävää. Varmasti se työttömyys on kamalaa, kun siitä ei ole itsellä minkäänlaista kokemusta, vain mielipide sen perusteella, miten asia tuodaan esille mediassa. Niinpäniin. Otin jossain kohtaa sen linjan, että puhuin työnhaustani ja työttömyydestäni vain niiden ihmisten kanssa, keiden koin suhtautuvan asiaan luontevasti. Toki kuulumisia vaihdettaessa kerroin, niin kuin asia oli ja vastapuolen reaktioiden perusteella luovin keskustelua sopivaan suuntaan. 

Koetin työttömänä täyttää arkipäivät työpaikkailmoitusten selailun sekä hakemusten rustailun lisäksi myös mielekkäillä asioilla. Ihan oikeasti, työtön tai työnhakija, ei kykene kirjoittamaan työhakemuksia ja hakemaan työpaikkailmoituksia maanantaista perjantaihin klo 8-16 pitäen vain 'lakisääteiset' kahvitauot ja lounashetken välissä. Se ei vain onnistu ja siitähän sitä ihminen vasta masentuisi. Vietin muun muassa pidemmän aikaa kotiseudullani auttaen vanhempiani remontissa, ulkoilin ja harrastin liikuntaa päiväsaikaan, opettelin neulomaan muistellen ala-asteella tuhertamiani lapasia ja erityisesti tapasin vertaistani, samassa tilanteessa ollutta ystävääni. Vertaistuki on oikeasti aivan verraton asia niin monessa tilanteessa, että sen vaikutusta ihmisen mielenterveyteen ei sovi vähätellä. Edes oma puoliso ei voi ymmärtää niitä tunteita ja ajatuksia, joita esimerkiksi kakkossija työnhaussa tuo pintaan, niin hyvin kuin toinen saman kokenut pystyy. Onneksi nykyään voi vertaistukea saada myös netin keskustelupalstoilta, jos lähipiirissä ei ole saman kokeneita. 

Vähän poliittisiakin mielipiteitä

Vaikka ymmärrän työttömän ajatusmaailmaa oman kokemukseni kautta, en voi sanoa ymmärtäväni jokaista työtöntä. Työnhakijoiden joukko on hyvin kirjavaa. Porukasta löytyy niin syrjäytyneitä, koulupudokkaita, työnvieroksuja, elämäntapatyöttömiä ja ahkeria työnhakijoita vain osan mainitakseni. Muutamaa erilaista tapausta sivustaseuranneena olen melko vahvasti kallistunut sille kannalle, että hallituksen toimet mm. ansiosidonnaisen päivärahakauden lyhentämisestä ovat erityisen paikallaan. Töitä pitäisi löytyä hakevalle reilusti alle 500 päivässä, mikä tarkoittaa lähestulkoon täyttä kahta vuotta. Kannattaisin jopa ansiosidonnaisen päivärahakauden lyhentämistä 500 päivästä pysyvästi esimerkiksi 300 päivään. Samalla en pidä sitä lainkaan reiluna, että peruspäivärahan korotus lihottaa enemmän ansiosidonnaisen päivärahan nauttijoiden tiliä kuin pelkällä peruspäivärahalla elävien. Eihän siinä ole mitään järkeä, että parempituloiset saavat tuplasti sen, mitä pienituloiselle isoon ääneen annetaan! Osmo Soininvaara on kirjoittanut aiheesta jo 2009 vuoden lopulla, mutta edelleen tuo aihe on ajankohtainen, kun valtio koettaa hakemalla hakea säästöjä.

Työnhakijana ei voi fakkiutua hakemaan vain ja ainoastaan omaa koulutustaan vastaavia työtehtäviä. Lainatakseni entistä asiakastani, aiemmin tutkinnon suorittaneen uravaihtoehdot olivat kuin haulikolla ammuttuja, niitä löytyi usealta alalta, nykyisin tähdätään laserilla, sen verran täsmällisiä tutkintoja voi suorittaa yliopistotasollakin. Porttiteoria pätee ainakin oman kokemukseni sekä näkemykseni perusteella työllistymisessäkin. Kun työllistyy esimerkiksi vähemmän vaativaan toimenkuvaan, on ns. oman alan työpaikan löytäminen huomattavasti helpompaa. Toki moni työnantaja miettii varmasti rekrytoidessaan työntekijän lojaaliutta jne. mutta nykyisessä yt-maailmassa ei aina löydy lojaaliutta vastapuoleltakaan. Rekrytoidessa työnantaja tuntuu lojaaliuden lisäksi kuitenkin ajattelevan, että työnhakija, joka on työelämässä, on kiinnostavampi kuin työtön työnhakija. Jos joku muu on jo palkannut kaverin, niin ei se huono voi olla. Siinä kohtaa ei paljon työnhakijan lojaaliutta nykyisen työnantajan suuntaan mietitäkään ;)

Tällä kertaa melkoista tajunnanvirtaa, ehkä hieman harhaillen ja pitkähkösti. Kommentoi vapaasti, jos tämä herätti ajatuksia. 

"Uraa ja perhettä ei voi yhdistää..

...tai se on ainakin todella vaikeaa." Onko todella näin?

Kenties kliseinen aihe, ura ja perhe, mutta samalla aina jotenkin ajankohtainen. Kolmenkympin lähestyessä alkaa lähipiiristä kuulua iloisia uutisia jälkikasvun suhteen. Kieltämättä tässä iässä asia alkaa olla ajankohtainen myös omalla kohdalla, ainakin ajatuksen tasolla. Olen niin kauan kuin muistan pitänyt lähes itsestäänselvyytenä sitä, että minulla on joskus perhe, olen joskus äiti. Samaan aikaan olen myös halunnut mielenkiintoisen, haasteellisen ja innostavan työn. 

Olen puhunut ystävieni kanssa perheen ja uran yhdistämisestä, eikä kukaan ole nähnyt näitä kahta asiaa toisiaan poissulkevina. Kävin kuitenkin muutamia viikkoja sitten asiasta työpaikalla keskustelua eläkeikää lähestyvän kollegani kanssa. Itse isovanhempana ja isänä hän oli vahvasti sitä mieltä, että huomioiden nykyiset työelämän vaatimukset, ei perhettä ja molempien vanhempien uraa ole mahdollista yhdistää. Erityisesti ilman turvaverkkoa, eli lähellä asuvia isovanhempia, lapsiperheen arjesta tulee kollegani kokemuksen mukaan todella hankalaa. Toisen vanhemman tulisi hänen mukaansa voida jäädä kotiin lasten kanssa, mikä yhteiskunnan pitäisi mahdollistaa. Rivien välistä(?) luin, että vaimon tulisi valita kotiäitiys pikkulapsiarjen ajaksi ja tukea näin miehen uraa. Tasa-arvon kannattaja minussa nosti karvansa pystyyn, mutta maltoin pitää äreimmät argumentit omassa mielessäni. Jäin kuitenkin miettimään kollegani näkemystä ja omia ajatuksiani. Tavallaan ymmärrän hänen kommenttinsa isovanhempana, mutta muutoin se kuulostaa äärimmäisen konservatiiviselta näkemykseltä.

Olisihan se hienoa, jos esimerkiksi verotus mahdollistaisi perheen toimeentulon yhden työssäkäyvän tuloilla. Varmasti monessa perheessä toinen vanhemmista viettäisi mielellään pidemmän ajan kotona lasten kanssa, jos perheet tulotaso ei kärsisi siitä samalla tavalla kuin mm. äitiyspäivärahalta hoitovapaalle (pahoitteluni, jos termit eivät aivan osu kohdalleen) siirryttäessä. Samalla kuitenkin kokisin ainakin omalla kohdallani monivuotisten opintojeni menneen hukkaan. Mitä, jos en viihtyisikään kotiäidin roolissa? 

Uskon, että äitiysloma hidastaa naisen urakehitystä ainakin äitiysloman pituuden ajan. Jos työnantajan suhtautuminen äitiyslomalta palaavaa naista, äitiä, sekä lapsen sairastelujen vuoksi tehtäviä etäpäiviä kohtaan on ymmärtämätöntä ja näkemys samankaltainen kollegani kanssa, voi urakehitys hidastua vuosiakin.  Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että moni äitiyslomalta töihin palaava nainen hoitaa työnsä aiempaa tehokkaammin ja organisoiduimmin. En kuvittele työnantajan tarjoavan töihin palaavalle ylennystä vain äitiysloman tuoman organisointikyvyn myötä, saati että sitä tarjottaisiin seuraavan puolen vuodenkaan aikana. Mutta ei kai pienen lapsen vanhemmista vain äiti ole se, joka jää kotiin lasten sairastaessa ja jonka työntekoa tai -tehoa lapset 'haittaavat'? Monissa perheissä on myös isä, joka nykyisin aiempaa useammin myös osallistuu lasten- ja kodinhoitoon. Miehen uraa lasten ei useinkaan katsota hidastavan, pikemminkin pienten lasten isät ovat useasti perheen ruuhkavuosien lisäksi myös uransa osalta nousukiidossa. Kukaan ei katso kieroon kiireistä uraisää, jokaa hädintuskin ehtii kotiin lasten nukkumaanmenoaikaan tai on työmatkojen vuoksi kotona vain viikonloppuisin. Naisen ja uraäidin osalta sama ei onnistuisi, vaan hänen katsottaisiin asettaneen uransa perheen edelle. 

Työelämän ja lapsiperheen arjen yhdistäminen on takuuvarmasti, näin ilman omaa kokemusta puhuttaessakin, haasteellista ja rankkaa. Olisinkin utelias kuulemaan kokemuksia uran ja äitiyden yhdistäneiltä tai sitä kokeilleilta sekä asiaa vielä pohtivilta mielipiteitä ja omia näkemyksiä yhtälön mahdollisuudesta, mahdottomuudesta sekä haasteellisuudesta. Mikäli löydän asiasta kiinnostavia keskusteluita tai artikkeleita, linkitän niitä tänne. 

Epäonnistumisen sietämätön... niin mikä?

Pääsipä taas vierähtämään melkoinen aika päivitysten välillä. Voisin vastedes kirjoitella tekstejä varastoon ja julkaista niitä sitten tiheämmin...

Näin pääsiäisen aikaan olet ehtinyt rentoutua ja puuhastella tavallista enemmän niiden asioiden parissa, joilta työ vie arjessa aikaa. Ensimmäistä kertaa ikinä tein karitsan paahtopaistia ja onnistuinkin siinä. Tänään neuloin tunnissa pikkupiposen ystävien vastasyntyneelle pääsiäispupullekin. Eikä näin hienoja keväisiä ja auringonpaisteisia päiviä ole voinut viettää sisätiloissa, joten ulkona on tullut käytyä niin sauvakävelyllä, happihyppelyllä, juoksulenkillä kuin pyöräillenkin. Tässä on päässyt sellaisiin lomatunnelmiin, että huominen työpäivä tuntuu ainakin etukäteen ajateltuna melkoiselta tervanjuonnilta.

Nykyinen työni on mielenkiintoista, vaihtelevaa ja siinä pääsee oppimaan uutta. Silti on päiviä ja viikkoja, jolloin tuntuu, ettei huvita eikä saa mitään aikaiseksi. Olen huomannut, että minulla näitä kausia tulee erityisesti keväällä ja syksyllä. Toki välissä on päiviä, jolloin ei huvita, mutta ne menevät ohitse huomattavasti nopeammin kuin kevät- tai syyshuvittamattomuus, joka kestää viikon tai jopa kaksikin. Mikäli töissä ei ole kiirettä, kun huvittamattomuus yllättää, voin tehdä lyhyttä päivää ja kuntoilla sekä harrastaa enemmän. Useimmiten tämä on hyvä lääke. Jos taas töissä on kiirettä, olen pulassa. Psyykkaan itseni toimimaan, mutta luovuutta tai mielikuvitusta minun tekeleistäni ei kyseisinä hetkinä löydy. Lohdullista on kenties se, etten lamaannu täysin, vaan kykenen tekemään työni vaikkei se omasta mielestäni tunnukaan hyvin tehdyltä.

Nuorille, koulutetuille naisille tyypillisesti(?) odotukseni omasta työstäni ja erityisesti osaamisestani ovat korkealla. Aloittaessani nykyisessä työssäni reilu vuosi sitten, ajattelin, että kahden kuukauden päästä osaan homman. Kuinkas kävikään? Kahden kuukauden päästä oelin työssäni vaihetta, jossa pelkäsin jatkuvasti tekeväni virheen tai mokaavani jotenkin, Olin to-del-la epävarma. En tiedä, mistä se johtui, ehkä aiemmista odotuksistani. Lopulta pääsin tuon vaiheen ylitse, kun järkevästi ajattelin, että itselleen on oltava armollinen, annettava aikaa (sekä lisäaikaa, jos itse asettamani aikaraja ei ole riittävä) ja virheitä tulee kaikille.

Virheet ja niiden tekeminen ovat lähestulkoon opettavaisimpia hetkiä. Vanha sanontakin kuuluu, että viisas oppii virheistään, tosi viisas muiden virheistä, ylimielinen ei mistään. Joskus olen myös nähnyt sanonnan siten, että ylimielinen on korvattu tyhmällä. Sanonnan lähdettä hakiessani löysin muuten mielenkiintoisen artikkelin virheistä ja epäonnistumisesta. Evästyksellä ja palautteellakin on merkitystä siihen, kuinka tehtävästä suoriudutaan. Sama pätee mielestäni työelämässäkin. Toisaalta, myös ihmisen omalla asennoitumisella on merkitystä. Tuija Matikan artikkelin lopussa on oiva evästys meille virhekammoisille ja miksei myös muillekin siitä, kuinka toimia virheen tehtyään:

- Korjaa virhe, jos voit.

- Suhteuta virhe käytettävissäsi olleeseen tietoon.

- Suhteuta virhe vielä pahempiin virheisiin.

- Mieti, kauanko virheesi muistetaan.

- Mieti, moniko maailmassa tietää asiasta.

- Mieti, oliko onnistuminen sittenkään ehdottoman välttämätöntä.

- Tarkista sisäistä vaatimustasoasi.

- Mieti oman vaikutusvaltasi rajoja.

- Pidä virhettä yrittämisen merkkinä.

- Opi omista ja myös muiden virheistä.

- Kerro virheestäsi toisille kuin seikkailusta.

Yhden asian voisi mielestäni vielä lisätä listaan: Myönnä tekemäsi virhe rehellisesti. Siinä on itselläni vielä opettelemista, mutta pienin askelin olen jo edennyt. Ja ihan ilman Matikan artikkeliakin olen lähes samankaltaisin ajatuksin päässyt yli niin tekemistäni virheistä, kuin siitä kauheasta epäonnistumisen pelosta. Eihän koskaan saavuta mitään, jos ei yritä ja yrittäessä voi tulla myös virheitä.

Nyt, reilun vuoden jälkeenkään en koe edelleenkään 'osaavani hommaa' täydellisesti, mutta taaksepäin katsoessani huomaan oppineeni paljon uusia asioita sekä edistäneeni omaa osaamistani. Olen päässyt mukaan mielenkiintoisiin tapaamisiin, ottanut vastuulleni tapaamisia, joita ennen stressasin kauheasti onnistumisesta ja lopulta kaikki on mennyt hyvin. Suurensuuria mokia en ole tehnyt, onneksi, mutta pieniä senkin edestä. Osasta on selvitty pahoittelulla, naurulla tai asian korjaamisella, toiset ovat aiheuttaneet itselleni harmitusta pidemmäksi aikaa, mutta kaikista on päästy yli ja otettu opiksi.

Kaikesta huolimatta tunnen, että en osaa tarpeeksi hyvin niitä asioita, mitä kuvittelen minulta odotettavan. Onko se vain pääni sisällä, vai tunteeko kukaan muu samoin?