Havahduin tänään siihen, että on vaikea muistaa, mitä tein viime viikon maanantaina, torstaina tai eilen, kun on arkipäivisin kovin vähän sovittuja tai muita tapahtumia. Joka päivä käyn läpi eri sivustojen paikkavahtiviestit, joissa ilmoitetaan avoimista työpaikoista. Arviolta 90 % haaviin osuvista paikoista on jotain ihan muuta, kuin mitä olen hakemassa. Tämän lisäksi käyn yritysten sivuilla seuraamassa rekrytointitilannetta ja pidän silmät sekä korvat auki muutenkin niin virtuaali- kuin todellisessa maailmassa liikkuessani. Olen opintojeni aikana ollut töissä säännöllisen epäsäännöllisesti paria taukoa lukuunottamatta viiden vuoden ajan aina viime vuoden syksyyn asti. Täysin ilman alani työkokemusta en siis ole töitä hakemassa, mutta ensimmäistä kuukausipalkkaista ei-kesätyötä etsin nyt ensimmäistä kertaa.
Olen ottanut tilanteeseeni sen asenteen, etten salaa työnhakuani. Samalla olen joutunut huomaamaan sen, ettei kaikkien tuttavieni ole helppo suhtautua minuun sen jälkeen, kun tavatessani kerron kuulumisissani olevan työnhaussa eli työtön. Vai miltä kuulostaa entisen työkaverini jäähyväislause yhteisen lounaan jälkeen: "Nähdään sitten seuraavan kerran jossain työyhteyksissä". Ehkäpä sensorini ovat kovin herkällä, ja tuo lausahdus oli tarkoitettu enemmän kannustukseksi työnhaussa kuin toiveeksi, ettei nähtäisi ennen kuin olen saanut töitä.
Vaikkei tilanteeni ole minua ajanut vielä perikatoon, onhan minulla myös työssäkäyvä puoliso, onneksi!, olen silti pakotettu karsimaan ylimääräisiä kuluja ja menoja. Kaverieni kanssa olemme tavanneet usein kahviloissa tai ravintoloissa, nyt voin toki mennä paikalle, mutta saatan vaniljalatten ja lohivoileivän sijaan valita tavallisen kahvin, enkä muuta. Myös taksiajeluista, joita nyt en muutenkaan harrasta kovin usein, karsin ja käytän julkista liikennettä tai pummin kyydin joltain, jos siihen vain on mahdollisuus. Minulla ei tällä hetkellä ole mahdollisuutta lähteä ystävieni kanssa kesälomamatkalle viimekesäiseen tapaan tai syödä ulkona heidän kanssaan parin viikon välein. En toki halua näitä iloja estää muilta tai toivo enkä oleta, että minun syömiseni tai matkani maksettaisiin muiden toimesta. Siitä huolimatta ei tunnu mukavalta tietää, että muut tekevät jotain kivaa ja minä en, koska minulla ei ole varaa siihen.
Ei jotain hyvää, ettei huonoakin (vaikuinkasesanontakuuluu?), minulla on ollut viimeisen vuoden sisään mahdollisuus matkustaa, joten en niinkään ulkomaanmatkoja kaipaa. Enemmänkin surettaa se, että rahatilanteeni rajoittaa ystävieni kanssa viettämääni aikaa. He käyvät töissä, heillä on tuloja - minulla ei. Ja jos joku ehdottaa tähän illanviettoa kotona, niin kiitos, ei ainakaan meillä. Minä vietän jo ihan riittävästi aikaa näiden seinien sisällä arkipäivisin, joten meillä illanviettoa ei ainakaan pidetä.
Toisaalta, onko työnsaanti ainoa ratkaisu näihin asioihin? Sitten minulla olisi enemmän rahaa, mutta vähemmän vapaa-aikaa (josta en nyt kuitenkaan osaa tai pysty nauttia). Aineellisesti minulta ei paljon puutu, kunhan kaikki kodinkoneet kestävät ehjinä. Ehkäpä minun pitäisikin opetella olemaan ensin tyytyväinen ja sen jälkeen onnellinen jo siitä, että tämänhetkisestä työttömyydestäni huolimatta minulla on koti, puoliso ja ystäviä. Ja nauttia niistä hetkistä, kun olen ystävieni kanssa, eikä surra niitä, joihin en pääse mukaan.
Tällaista pohdintaa tänään,
Kwak
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti